iltanen 2/2022
Sisällysluettelo Pääkirjoitus... 3 Kuukauden kurkistus Ranskasta Suomeen... 4 Emilia Löflundin vaihto-opiskelu Saksassa... 6 Anniina Aaltosen neliviikkoinen kokemus Saksassa...10 Novelli... 12 Kirjallisuusilta... 14 Elokuva-arvostelu... 17 Kulutuksen estetiikka... 18 Jännitystä syysiltoihin... 22 Syksyisiä leffavinkkejä... 24 Tuomas Kasevan haastattelu... 26 Sivunumeron voi syöttää lukuohjelman vasempaan yläreu- naan. Etukannen kuva: Enni Kenetti Takakansi: Pihla Leppänen Ohjaava opettaja: Johanna Lampela Sisällysluettelon ja pääkirjoituksen taitto: Venla Turunen
Marraskuun pimeys alkaa jo painaa päälle ja vain himmeät katulam- put tuovat valoa sateen kastelemille kaduille. On kuitenkin hyvä muistaa, että tämä on ohimenevä ajankohta vuodesta. Yritä etsiä pienikin ilo itsestäsi, kun sitä ei tahdo löytää muualta. Kun pi- meys on liikaa, muista ettet ole yksin. Aina on joku, jonka puoleen voi kääntyä, vaikka se olisikin sitten kesken jäänyt kirja. Myös Ilta- sen seurasta voit löytää valon pilkkeen tähän pimeään vuodenaikaan. Alkuun ilmoitusluontoinen asia: toisen alkuperäisen päätoimittajamme tilalle on tullut jatkaja – Elsa Tahiri (kuvassa). Hän oli aktiivisesti viime lukuvuoden ajan lehden tekemisessä mukana. Elsan edeltäjä Liisa Keinonen on tämän vuoden Ranskassa vuosivaihdossa eikä sen vuoksi pystynyt jatkamaan päätoimittajana. Nyt Elsa ja Enni hoitavat syksyn ensimmäisen lehden päätoimittajuutta. Elsan ohjauksessa lehden päätoi- mittajuuden viestikapula on siirtymässä tämän syyslukukauden myötä Reelika Toomelle ja Kesia Saariselle. Syksyn ensimmäisen lehden pääteemana on yllättäen syksy. Lehden sivuilla tunnelmoimme syksyä ja kerromme vaih- dosta palanneiden sekä vaihtoon tulleiden opiskelijoiden kokemuksista. Tätä lehteä on ollut tekemässä noin 30 mahtavaa tyyppiä ja olemme saaneet monta uutta innokasta toimitukseen mukaan. Tämän lehden myötä johdattelemme sinut syksyisiin ja kansainvälisiin tunnelmiin. Enni Kenetti ja Elsa Tahiri Pääkirjoitus Uusi päätoimittajamme Elsa Tahiri
Emilia Löflundin vaihto-opiskelu Saksassa
Grüßt euch! Neljä kuukautta sitten palasin kotiin Röbel-nimisestä saksalaiskaupungista Müritz-järven rannalta. Vietin tässä pienessä kaupungissa värikkäine taloineen, satamineen ja auringonkukka- ne peltoineen tapahtumarikkaan vuoden, jonka ajan asuin yhdessä hostäitini, -isäni ja Finja-nimisen kissan kanssa. Isäntäperheeseeni kuuluivat myös iso- veli ja -sisko, jotka asuivat jo omillaan – toinen Pohjois- ja toinen Etelä-Sak- sassa. Perheeni kuudentena vaihto-oppilaana olin parempaakin paremmissa käsissä. Molemminpuolinen mielenkiin- to vastakkaisen osapuolen kotimaan kulttuuria ja historiaa kohtaan sekä jaettu innostus kortti- ja lautapeleihin, elokuviin sekä matkustamiseen teki yhteiselosta mielekästä. Ylä- ja alamäistä selvisimme puhumalla – kom- munikaatio oli kuin olikin siis kaiken a ja o, kuten sanotaan. Isäntäperheen ohella sain vaihtoni aikana lukuisia ystäviä niin muiden vaihto-oppilaiden kuin saksalaisten- kin joukosta. Vaihtareiden keskeiset ystävyyssuhteet muodostuivat ikään kuin itsestään – oltiinhan sitä kaikki samassa veneessä. Tulimme täy- sin eri puolilta maailmaa – meitä oli niin Suomesta, Belgiasta, Sveitsistä ja Turkista kuin Japanista, Yhdysvalloista, Argentiinasta ja Chilestä – ja kokemuksemme perheistä, koulusta ja kulttuurieroista poikkesivat toisistaan, mutta jaoimme siitä huolimatta monia samoja ajatuksia ja tuntemuksia. Vaihtareiden kesken tulikin tehtyä vaikka ja mitä – yökyläiltyä, juhlittua, vierailtua joulumarkkinoilla ja seikkailtua ympäri Saksaa. Saksalaisiin tutustuminen vastasi yl- lättävän paljon suomalaisiin tutustumista – se vaati työtä. Lämmettyään saksalaiset osoittautuivat kuitenkin varsin sydämellisiksi. Heidän suorapu- heisuutensa yllätti minut yhä uudestaan ja uudestaan. Aikaa heidän kans- saan tuli vietettyä niin koulussa kuin lautapeli-iltojen parissa ja elokuvate- atterissa, joiden dubattuja leffoja kammoksun edelleen ja joiden makeita poppareita jopa ikävöin. Olen edelleen yhteydessä sekä isäntäperheeseeni että ystäviini. Saksalainen lukio muistutti enemmän suomalaista yläkoulua kuin lukiota. Tekniikasta ei ollut älytaulujen ja satunnaisesti käytettyjen iPadien lisäksi tietoakaan. Kokeet kirjoitettiin käsin, kuuntelut soitettiin radiosta ja liitutaulut olivat aina täynnä tekstiä. Aineiden suhteen myös valinnanvaraa oli huomattavasti vähemmän kuin Suomessa. Lukujärjestys oli sama koko vuoden, koulu alkoi päivittäin kello 7.45 ja kouluruoan sijaan syötiin omia eväitä, mikä oli enemmän ja vä- hemmän puuduttavaa. Opettajia – kuten muitakin aikuisia – tuli teititellä, mikä vaati yllättävän paljon totuttelua.
Sain usein kertoa suomalaisesta kou- lusysteemistä – onhan se yksi maa- ilman parhaista – ja kulttuurista. Ihmetystä herätti se, että lähes kai- kissa taloissa on sauna, sillä Saksassa niitä löytyy vain rikkailta. Monet luulivat, ettei Suomessa ole kesää ollenkaan – toi- saalta, ovatko he edes väärässä? – ja kyselivätkin säästä ja siitä, onko täällä jääkarhuja. Yksi mieleenpainuvimmis- ta kysymyksistä oli kuitenkin: “Pelataanko Suomen kouluissa Minecraftia?” Vaihtovuoteni aikana pää- sin matkustamaan sekä kohdemaani sisällä että ulkopuolella. Yllätyin siitä, miten monipuolinen maa Saksa on. Sieltä löytyy kaikkea meristä vuoriin ja pienistä, vanhoista kylistä suuriin, moderneihin kaupunkeihin. Ero si- säänpäin suuntautuneen Itä-Saksan ja ulospäinsuuntautuneen Länsi-Sak- san välillä on yhä edelleen nähtävissä. ”Vuodessa opin tuntemaan sekä itseni että maailman täysin uudella tavalla.” Suosikkikohteeni vaihtovuoteni aikana olivat Berliini ja Etelä-Saksa. Berliinissä kiinnosti erityisesti kaupungin hy- vin ainutlaatuinen historia, Etelä-Saksassa puolestaan taianomaiset linnat, lumihuippuiset vuoret ja kaartelevat tiet, jotka olivat kuin suoraan sadusta. Ero kieles- sä huvitti – niin erilaiselta etelän murteet kuulostivat pohjoises- sa puhutun Hochdeutschin rinnalla. Koska saksa oli kielenä tuttu jo useam- man vuoden takaa – sitä tuli opiskeltua jo peruskoulussa –, pystyin alusta alkaen kommunikoimaan isäntäperheeni kanssa kohdemaani kielel- lä. Muiden vaihtareiden kanssa ensimmäiset kuukaudet puhuttiin englantia. Kiitos japanilaisen vaihto-oppilaan opettajahostäidin opiskelimme vuo- den aikana saksaa myös koulun ulkopuolella. Erilaisista lähtötasoista huolimatta opimme kaikki puhumaan saksaa sujuvasti ja tulemme varmasti hyötymään siitä tulevaisuudessakin.
Vuodessa opin tuntemaan sekä itseni että maailman täysin uudella tavalla. Sen aikana ymmärsin, että olen hyvä sopeutumaan. Uudesta kulttuurista, uudesta kodista, uudesta koulusta ja uusista ihmisistä huolimatta huoma- sin olevani hyvin avoin muutoksille. Sopeutumiskykyni näkyi myös pa- latessani takaisin Suomeen, sillä minun oli helppo yhdistää vaihdossa saamani tiedot ja taidot niihin, jotka minua kotona odottivat. Opin myös, että olen itsenäinen. Pärjään yksin – myös maailmalla –, mutta en pel- kää pyytää apua ja tukea tarvittaessa. Eniten minuun vaikuttivat tapaama- ni ihmiset sekä heidän näkemyksensä ja ajatuksensa. Minua sykähdytti se, miten erilaisia, mutta samanlaisia kaikki ihmiset ovat – riippumatta sii- tä, mistä olemme kotoisin. Maailma on uskomaton paikka täynnä usko- mattomia ihmisiä, jotka vaikuttavat toisiinsa uskomattomilla tavoilla. Voin siis vain todeta, että vaihtoon lähteminen on ehdottomasti ollut yksi elämäni parhaista päätöksistä. (PLOLD /¸ᨭXQG Taitto: Venla Turunen ”Vaihtoon lähteminen on ehdot- tomasti ollut yksi elämäni parhaista päätöksistä.”
Anniina Aaltosen neliviikkoinen kokemus Saksassa Anniina Aaltonen oli Saksassa vaihdos- sa kuukauden. Hän kertoo, että vaihtoon hakemisen prosessi oli helppo Suomi-Saksa Yhdistysten liiton kautta. Hakuaika oli lokakuusta tammikuuhun ja isäntäperheen löytämisessämeni noin kolme kuukautta. Hakemuksiin kirjoi- tettiin Lebenslauf, joka on saksankielinen esittelyteksti itsestään. Saapumis- päivät sovittiin isäntäperheen kanssa. Anninalla oli Saksassa kivaa. Hän matkusti isäntäperheensä kanssa eri paikkoihin, kuten Pohjanmeren ran- nalle ja Kölniin. Kölnin reissullaan he kävivät upeassa luolassa ja paikassa, jossa he kulkivat korkealla sijaitsevan riippusillan yli. Hänellä oli paljon tekemistä koulunkäynnin lisäksi. Hänen isäntäperheellänsä oli Riku-niminen koira, jonka kanssa he kävivät lenkillä joka ilta ja joskus jopa koirakoulussa. Anniina kävi tosi paljon myös uimas- sa ja välillä leipoi pullia. He viettivät juhannustaan suomalaisten luona, joi- hin hän tutustui Saksassa ja pelasivat siellä mölkkyä ja grillasivat. Hänen isäntäperheensä vei hänet Berliiniin, jonne saapui myös hänen perheensä ja he viettivät siellä muutaman päivän ennen kuin palasivat Suomeen. Hän kävi Silberkamp Gymnasiumia, jossa oli noin 1200 oppilasta. Koulupäivät olivat siellä lyhyitä. Ne kes- tivät koko vuoden klo 8–13. Joskus
he pääsivät aikaisemmin koulusta, jos opettaja oli kipeä. Koulussa oppilaat ottivat useasti omat eväät kotoa kouluun, mutta koulun kahvilasta pystyi ostamaan sämpylöitä ja keksejä, eli koulu ei tarjonnut samantyylistä lou- nasta niin kuin täällä Suomessa. Opetus oli Saksassa paljon helpompaa ja rennompaa, kuin täällä Suomessa. Anniina pääsi osallistumaan koulu- jenväliseen sählykilpailuun, jonka heidän luokkansa voitti ja hän teki kak- si maalia! Hän melkein myös pääsi osallistumaan luokan kanoottiretkelle, mutta lähti pari päivää liian aikaisin. Hänellä oli tosi mukavaa isäntäper- heen luona. Hänellä oli oma huone ja kylpyhuone yläkerrassa. Heidän pi- hansa oli viihtyisä ja Anniina pelasi siellä paljon Skip-Boa josta tuli hä- nen lempipelinsä Monopolin lisäksi. Isäntäperhe puhui Annii- nalle Saksaa ja selitti sanoja, jos hän ei niitä ymmärtänyt. Hän pääsi kokemaan paljon asioita heidän kanssaan ja he ottivat hänet hyvin huomioon. Perheen äidin vel- jentyttären Marien kanssa Anniina kävi yhdessä kou- lua ja vietti useasti aikaa. He vieläkin pitävät jonkin verran yhteyttä toisiinsa. Hän kertoi, että saksalai- silla oli yllättävä tapa syödä vasta illalla kunnon pääateria. Käteisen käyttö on myös paljon yleisempää Saksas- sa, ja kaikki tervehtivät toisiaan ainakin siinä kylässä missä hän oli. Anniina oli tyytyväinen vaihtoon. Hän ehti näkemään saksalaista arkea ja kulttuuria, sekä siinä totta kai oppi saksan kieltä. Saksan puhuminen oli hänelle aluksi vaikeaa, mut- ta loppua kohden se helpottui paljon. Teksti: Reelika Toome Taitto: Venla Turunen
Aurinko loi viimeisiä säteitän- sä pellon reunaan, kun me käve- limme kohti kotia. Matkaa ei ollut enää pitkästi, vain muutama sata metriä. Olimme kumpikin omissa ajatuksissamme ja silloin tällöin me jouduimme vuorotellen herättelemään toisemme takaisin tähän maailmaan. Kulunut syksy oli ollut minulle rankka ja sinulla taasen oli nälkä. Niinkuin aina. Tahdista, jolla hotkit aniharvassa kasvavia ruohotupsuja, ei olisi ikinä arvannut sinun viettäneen koko päivän heinää syöden. Hymähdin, kun irvistit hoput- taessani sinua jatkamaan matkaa. Se oli tyypillistä sinulta. Taapertaessamme eteenpäin ajatuk- set valtasivat pääni, enkä enää voinut siirtää niiden käsittelyä myöhem- pään. Ei, ne oli käytävä nyt läpi. Hitaasti koitin erotella niitä. Lokeroin niitä omiin luokkiinsa. Alkusyksy oli Novelli
Teksti: Veera Laine Taitto ja kuvitus: Milja Saarikko ollut haastava. Uusi koulu ja samoin lähes kaikki ihmiset uusia. Järkyttävä väsymys, joka oli piinannut alkoi kuitenki onneksi olla selätetty. Repäisit juuri silloin kädestäni ja hätkähdin. Rekka kaasutti ohitsemme, ja sinä raukka säpsähdit. “Ehkä tuo ajatusten katkaisu oli ihan hyvä”, mietin ja jatkoimme matkaa. Loppusuora oli edessämme, viimei- nen pyrähdys. Ei ollut tapaistamme tyytyä loppukevennykseen, ei, sen sijaan pistimme viimeiset voimat li- koon ja kiristimme vain tahtia. Tuuli tarttui hiuksiini ja sinun harjaasi pitäen ne takanamme, kuin vauhtiraitoina. Minä nauroin ääneen ja sinäkin näytit tyytyväiseltä kun lykkäsin eteesi iltarehusi. Rapsutin sinua vielä, ennen kuin vein sinut talliin. Avatessani kodin ulko-oven aurinko oli juuri laskenut ja pimeys tarttui takkiini, mutta pinkaisin si- sälle lämpöön.
Kirjallisuusilta Puheenhelinä voimistuu juhlasalissam- me, joka alkaa täyttyä ykkösvuosikurssin opiskelijoista. Kohta kuitenkin täy- si hiljaisuus valtaa salin ja illan tähti Tapani Bagge ja haastattelijat astuvat kauniisti valaistulle lavalle. Iso kiitos haastattelijoille Veeralle, Katriinal- le ja Pihlalle ja tietenkin kiitos kuuluu Tapani Bagelle siitä, että saimme hänet paikan päälle haastateltavaksi. Saimme upean mahdollisuuden saada kouluumme haastateltavaksi kirjailijan Tapani Bagen. Kenties jo tuttu tai aivan tuntematon Tapani Bagge on suomalainen kirjailija, joka on kirjoittanut lukui- sia kirjoja lasten nuorten kirjoihin asti. Bagge on julkaissut romaaneja, sarjakuva- ja televisiosarjojen käsikir- joituksia, kuunnelmia ja yli 30 Finnwest-kioskikirjaa. Bagge on myös suomentanut lukuisia rikosromaaneja. Eli tarjontaa löytyy, eikä ole ikinä myöhäistä tutustua Bagen teoksiin. Keravalla syntynyt ja nykyään tääl- lä Hämeenlinnassa asuva Bagge kertoo haastattelussa omasta urastaan, pikkuisen kirjojen synnystä, sen prosessista ja antaa hyviä vinkkejä nuo- rille kirjailijoille tai siksi haluaville. Herra Bagelta kysyttiin, miten hän päätyi kirjailijaksi ja tähän antoi mielenkiintoisen vastauksen. Nimittäin Bagge kertoi, että jo pienenä tarinoiden kirjoittaminen oli hänen juttunsa.
Siihen hän lisäsi pikku tarinan, jossa hän oli ekalla luokalla ja oli kirjoit- tanut tarinan paperille ja halusi näyttää tämän opettajalleen, mutta kävi- kin ilmi, että reppu oli syönyt tarinan. Tarinoiden kirjoittaminen pysyi pit- kään Bagen elämässä, josta loppujen lopuksi syntyi ammatti hänelle. Bag- ge kertoi kirjoittaneensa jo 11-vuotiaana ensimmäisen kirjansa, jonka nimi oli Kubbe ja kumppanit ja siinä oli 33 sivua. Lukioikäisenä hän päätyi myös kirjoituksineen sanomalehteen ja voitti siitä 80 markkaa. Tästä huo- maa, miten kirjallisuus ja kirjoittaminen olivat vain niin tarkoitettu hänelle. Monelle varmaan tulee mieleen kysy- mys, miten luovan alan ihmiset saavat alun perin inspiraatioita teoksiinsa. No, tätä kysyttiin myös Bagelta. Bag- ge vastaa humoristisesti tähän: ’’On kyllä varaa odotella, että siitä kun p*rseet penkkiin ja kirjoittamaan’’. Valehtelematta Bagen vastausta pa- rempaa ei voi löytää. Hän lisää tähän sanomalla, että inspiraatio tulee vä- lillä helpommin ja välillä vaikeammin, mutta kyllä se tulee aikanaan. “Mikä on haastavin osuus kirjan te- koprosessissa?” haastattelija kysyy Bagelta. Tähän Bagge vastaa sujakasti sen olevan korjausvaihe. Hän kertoo, että se pitää tehdä tarkasti ja korjatta- vaa aina löytyy ja se on todella tylsää. Häneltä kysyttiin myös, löytyykö hä- nen teoksistaan päämäärää ja mitä hän haluaa teoksillaan sanoa. “Sanomaa ei aina löydy, mutta niin voi vahingos-
sa käydä”, vastaa Bagge. Hän lisää tä- hän, että pienenä häntä ärsytti kaiken maailman opetukset kirjoissa ja sen takia ei itse hirveästi harrasta asiaa. Tämän jälkeen päästiin juttelemaan Hämeenlinnasta, rakkaasta kaupungistamme. Bagelta kysyttiin, miksi juuri Hämeenlinna on teoksissaan tapahtumapaikkana. Hän asuu itse Hä- meenlinnassa ja täällä on historiaa ja pääsee itse katsomaan paikkoja. “Tun- tuu enemmän aidolta, kun tietää itse paikat”, hän sanoo. Tämän kysymyk- sen rinnalla Tapani Bagelta kysyttiin, mihin Hämeenlinnassa hänen kir- jansa ei ole vielä sijoittunut. Tähän hän antaa loistavan vastauksen! Ni- mittäin itse Hämeen linnaan tai meidän rakkaaseen Kaurialan lukioon. Viimeiseksi häneltä kysyttiin, mikä on parasta kirjoittamisessa ja mikä ärsyttävintä ja miten kehittyä kirjai- lijana. Ensimmäiseen kysymykseen Bagge vilpittömästi vastaa, että paras- ta kirjoittamisessa on se, että on tottunut viihtymään mielikuvitusystäviensä kanssa. Huonointa tai ärsyttävintä on se, ettei pääse rikastumaan. Lyhyt ja yti- mekäs vastaus, jolla saatiin viesti perille. Tapani Bagen vinkit kirjailijana ke- hittymiseen ovat vain, että lukee paljon, kirjoittaa paljon ja jos on mahdollis- ta saada oppia, se olisi todella hyväksi. Siinä oli haastattelu. Oli todella muka- vaa saada Tapani Bagge kouluumme ja iso kiitos vielä siitä. Pääsimme näke- mään ja tutustumaan kirjailijan ajatusmaailmaan ja kuulemaan itse minkä- laista se kirjailijana oleminen oikeasti voisi olla. Ja ehdotankin, että jos itses- säsi löytyy hiukankin kiinnostusta kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen, kan- nattaa ryhtyä miettimään sitä alaa. Teksti: Kesia Saarinen Kuvat: Johanna Lampela Taitto: Venla Turunen
Elokuva-arvostelu: Bodies Bodies Bodies – juhlat, joista et pääse pois halutessasikaan Suuri kartano keskellä ei mitään, joukko rikkaita nuoria, kasa huumeita ja hurrikaani. Mikä voisi men- nä vikaan? Halina Reijnin elokuvan “Bodies Bodies Bodies” (2022) vastaus kysymykseen on: “Kaikki”. Kuusi viikkoa tyttöystävänsä, Sophien (Amandla Stenberg), kanssa seurustellut Bee (Maria Bakalova) lupautuu lähteä viettämään juhlia Sophien ystävän luokse suureen taloon keskelle ei mitään. Hermostuneena uusien ihmisten tapaamisesta Bee on tietämättömä- nä siitä, kuinka tuleva ilta tulee eskaloitumaan. Talolla odottavat Sophien ystävät eivät paranna tilannetta lainkaan. Kukaan heistä ei ole edes tietä- nyt Sophien tulosta, saati sitten tämän tuovan tyttöystävänsä mukanaan. Asia kuitenkin jätetään sikseen, sillä taloa lähestyy hurrikaani, jonka jaloista ku- kaan ei voi lähteä. Been ja Sophien lisäksi juhlien jäseniä ovat David (Pete Davidson), jonka vanhemmat omistavat talon, hänen tyttöystävänsä, Emma (Chase Sui Wonders), Sophieta kohtaan kolkko Jordan (Myha’la Herrold), eksentrinen Alice (Rachel Sennott) ja tämän paljon muita juhlijoita vanhempi poikaystävä, Greg (Lee Pace). Alkoholi ja huumeet virtaavat, ja kaikkien huo- not puolet pääsevät esiin, kun nuoret päättävät pelata murhamysteeripeliä nimeltä bodies bodies bodies. Kun hurrikaani katkaisee sähköt ja yksi juhli- joista löytyy oikeasti kuolleena pihalta, paniikki valtaa talon, ja nuoret joutuvat selvittämään, onko yksi heistä sittenkin oikeasti murhaaja, vai onko talossa heidän lisäkseen ylimääräinen henkilö. “Bodies Bodies Bodies” on musta ko- media, jossa “Veitset esiin” (2019) -tyylinen suljetun paikan mysteeri kohtaa “Screamin” (1996) teini-slasher-teeman. Yhtä aikaa se on myös satiirinen kuvaus rikkaista nuorista, sekä tekoprogressiivisen kielen taakse piiloutumisesta. Niin elokuvan dialogi kuin näyttelijöiden roolisuoritukset tekevät siitä kiistelemättä yhden vuoden hauskimmista elokuvista. Erityi- sesti roolissaan loistaa Rachel Sennott, jonka jokainen vuorosana on edellis- tä parempi. Vaikka elokuva luetellaan kauhuksi, se nojaa enemmän trilleriin päin, eikä sitä siis kannata katsoa, jos odottaa pelkästään mieletöntä väkival- taa ja säikäytetyksi tulemista. Elokuvan viehätys on sen hahmojen välisten suh- teiden ja salaisuuksien paljastuminen sekä hahmojen uskomaton typeryys. Jo ilman murhienkin tapahtumista elokuvan juhlat olisivat yhtä painajaista. Arvosteluni numeroina: 5/5 Teksti: Irene Yli-Hemminki Taitto: Venla Turunen
Kulutuksen estetiikka Sanat cottagecore, dark academia tai bim- bocore voivat merkitä jollekin paljon ja toiselle ei mitään. Toiselle näytetty joukko kuvia on pelkästään jonkun kamerarullan sisältö, kun taas toiselle se kertoo kokonaisesta elämäntavasta. Nämä erot kertovat siitä, kuinka paljon kukakin tietää erilaisista rajatuista estetiikoista, joiden avulla ihmiset mää- rittelevät itsensä. Yhä useampi nuori haluaa kuulua johonkin osakulttuuriin, joita on netissä tarjolla kasapäin. Jokainen voi löytää itselleen sopivan estetii- kan, johon sovittaa elämänsä, tai sitten keksiä omansa. Tarvitaan vain kasa jol- lain tavalla yhteensopivia kuvia, muutama pala mediaa – elokuvia, kirjoja tai artisteja – ja nimi, joka jollain tavalla kuvastaa sitä, mitä kyseinen es- tetiikka yrittää viestittää. Dreamcore, French girl, classic lolita. Tällaisen kuuluvuuden taustalla on tietysti nuoren halu löytää ja määritellä itsensä, eikä siinä ole mitään uutta. Erilaiset alakulttuurit ovat olleet aina osana taidetta, ja ne ovat ajan myötä kehittyneet jakamaan ihmisryhmiä näiden mielenkiinnon kohteiden ja aatteiden mukaan. Nykyään alakulttuurit eivät kuitenkaan enää kuvasta näitä asioita, vaan henkilön halua näyttää itsensä jossain esteettisesti mieluisassa valossa. Esimerkiksi joku, joka kuvailee itseään sanoilla "dark academia", ei välttämättä tunne oikeasti minkäänlaista oikeaa mielen-
kiintoa klassiseen kirjallisuuteen ja taiteeseen tai edes pidä akateemista alaa mieluisana, mutta pitää tummanpuhuvista vaatteista ja kuvista, joissa Oscar Wilden kirja lepää pöydällä kynttilänvalossa. Joku, joka sanoo estetiikkansa olevan “cottagecore”, tykkää katsella kuvia vehreistä kukkaniityistä ja kevyistä kesämekoista sen sijaan, että haluaisi oikeasti viettää aikaa luonnon helmassa. Kyseessä ei siis ole enää niinkään osa ihmisen identiteettiä, vaan se, miltä tämä haluaa vaikuttaa muiden silmissä. räisyyden tulee yhtä aikaa mahtua johonkin sille varatuista pienenpie- nistä muoteista. Tiettyyn lokeroon kuuluvat myös tietyt mielenkiinnon kohteet, joista kaikkien itsensä mukaan lukevien tulee nauttia. Loppu- jen lopuksi, miten joku voi kuvailla itseään “Sylvia Plath Sofia Coppola Virgin Suicides Ottessa Moshfegh My Year of Rest and Relaxation” -tytöksi, jos ei ole lukenut siihen sisältyviä kirjoja tai katsonut kyseisiä elokuvia? Tämän myötä itsensä löytäminen muuttuu itsensä muokkaa- miseksi, jonka kautta voi sovittaa itsensä johonkin muottiin ja täten määritellä itsensä muille, tai ainakin osalle, ymmärrettävällä tavalla. Onko tällaisten mikroestetiikkojen kehittämisessä sitten jotain pahaa? Kärsiikö kukaan muu, paitsi ne, joiAlakulttuureihin on aina kuulunut niiden oma estetiikka, jonka tarkoituksena on ollut yhdistää ihmi- siä. Nykyään sen tarkoituksena on kuitenkin erottaa. Nykymaailman individualistisessa yhteiskunnassa joillakin on suuri tarve osoit- taa olevansa jotain täysin uutta ja omaperäistä, mutta tämän omape-
den sanavarasto ei ole internetin kartuttama ja joilla ei ole hajua- kaan, mitä mikäkin -core tarkoittaa? Ongelma on kuitenkin siinä, että nämä estetiikat ovat todellisuudessa vain trendejä, jotka no- jaavat raskaasti konsumerismiin. Jokainen trendi vaatii tietyt vaat- teet ja tietyt puitteet, jotta ihminen voi kokea olevansa osa sitä. Nyky- maailmassa trendien muuttuminen on kuitenkin nopeaa, mikä mer- kitsee näiden vaatteiden ja puitteiden vaihtumista sen mukaan, kun trendit vanhenevat ja uusia tulee tilalle. Tämä ei jää huomaamatta pikamuotiketjuilta, jotka seuraavat mikrotrendejä tietoisena siitä, ettei myydyillä vaatteilla ole muutaman kuukauden kuluttua enää tulevai- suutta. Siinä, missä parikymmentä vuotta sitten trendit kestivät vielä vuosia ja määrittelivät samalla ajan tyylin, nykytrendit ovat lyhytikäi- siä ja kuolevat pois heti, kun ne aletaan näkemään noloina. Trendien elämä ja kuolema näkyvät myös niiden aineettomammalla tasolla, johon kuuluu esimerkiksi nii- den sisältämä viihde. Jotkut artistit saavuttavat suosionsa huipun, kun joku trendi ottaa ne osaksi omaa kaanoniaan, mutta tämä suosio hii- puu nopeasti, ja artistin musiikin kuuntelemisesta tulee ainoastaan osoitus jo hylätyn trendin seuraamisesta. Samoin käy elokuville, sarjoil- le ja kirjoille, joiden katsominen ja lukeminen nähdään enemmän suo- rituksena kuin nautintoa tuottavana ajanvietteenä. Värikoodatut, siististi asetellut, satoja kirjoja sisältävät kirjahyllyt, tai vuodessa katsotut 500 elokuvaa ovat ainoastaan todistus siitä, kuinka omistautunut kyseinen henkilö on omalle identiteetilleen, ei niinkään siitä, että tämä tuntisi jonkinlaista syvempää mielenkiintoa taiteeseen.
Mikä sitten on pakokeino tästä jatku- vasti muuttuvasta itsensä määrittelyn kehästä? Yksinkertaisin vastaus olisi se, ettei yritä määritellä itseään niin tar- kasti. On huomattavasti vapauttavampaa, kun antaa itsensä pukeutua miten haluaa ja tykätä asioista, joista haluaa tykätä, sen sijaan, että yrittäisi sovittaa nuo asiat johonkin valmiiksi keksittyyn estetiikkaan, joka ei voi muuttua, vaan ainoastaan vaihtua. Ihmiset, varsinkin nuoret, ovat jatkuvassa muutoksessa, jossa itsensä määritteleminen ja paikoilleen kahlitseminen on täysin tur- haa, eikä pitkällä aikavälillä kestävää. Itsensä ilmaiseminen on tärkeää, mutta tarkoituksenomaista vain silloin, kun se tehdään omilla ehdoilla. Teksti: Irene Yli-Hemminki Taitto ja kuvitus: Milja Saarikko
Jännitystä syysiltoihin Syksyinen sadeilta, pisarat hakkaa- vat vasten ikkunaa. Lämmin viltti, kuppi kuumaa teetä ja katulam- pun lämmin hohde ikkunan takaa. Täydellinen hetki uppoutua kirjaan, mutta mitä oikein lukisi seuraavaksi? Wikipedian mukaan suomalainen fantasiakirjailija Ilkka Auer tunnetaan romaanisarjastaan Lumen ja jään maa (Otava). Itselleni Auer ei kuitenkaan ole tuttu tuon kirjasarjan ansiosta, ja oikeastaan on myönnettävä, etten ollut kuullut koko sarjas- ta mitään ennen Auerista kertovan Wikipedia-artikkelin lukemista. Ensimmäinen Ilkka Auerin kirja, jonka luin, oli Anastasia (Haamu, 2017). Olin aiemmin lukenut mui- ta Haamu-kustantamon kirjoja, joten sen ja takakannen perusteella kirja tuli lainattua. Ihastuin ja luin kirjan hetkessä. Kirja veti mukaan- sa heti alusta asti ja tarjosi jännitystä vielä viimeisilläkin sivuilla. Olenkin lukenut kirjan useampaan kertaan ja edelleen jokin kirjan juo- nessa ja henkilöhahmoissa puhuttelee minua. Kirjan tunnelma on mystinen ja täysin omanlaisensa. Seuraavaksi luin Auerin Domo- wik-sarjan ensimmäisen osan, Domowikin (Haamu, 2018). Anastasian luettua tämä kirja oli tyystin erilainen, mutta silti siinä oli samankaltainen mystinen tunnelma ja jännitystäkin riitti. Sarjan toinen osa, Noidankiro (Haamu, 2020) jatkoi hyvin sarjaa. Sarjasta erityisen mielenkiintoisen teki sen yhtymäkohdat Raaseporin linnaan sekä kauhujen sirkus Alis- maassa, toisessa ulottuvuudessa. Domowikin jälkeen ilmestyi Kym- naasi-sarjan ensimmäinen osa, Kymnaasi. Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille (Haamu 2019). Kir- ja muistuttaa osin Ransom Riggsin kirjaa Neiti Peregrinen koti eris- kummallisille lapsille (Schildts & Söderströms, 2012), sillä Kymnaa- si on muulta maailmalta suljettu si-
säoppilaitos, jonne päätyvät hyljeksi- tyt ja orvot tytöt. Kymnaasi sijaitsee kahden maailman rajalla ja vaikka Kymnaasia kuvataan rauhan paikka- na, piilee lähistöllä kuitenkin pahuus. Kirjan henkilöt ovat omalaatuisia, mutta samaistuttavia. Sarjan toinen osa, Hornantuli (Haamu, 2021) oli, jos mahdollista, vielä jännittävämpi ja tulikin luettua melkein heti. Edellä mainituissa kirjoissa mie- leenpainuvinta on niiden mystinen ja taianomainen, mutta jännittävä ja välillä pahaenteinenkin tunnelma. Erilaiset yksityiskohdat, yhty- mäkohdat historiaan ja kuvitteelliset olennot saavat aikaan tunnelman, jota en ole muista kirjoista löytänyt. Osaltaan tunnelma voi johtua normaalin, tutun todellisuuden sekä mielikuvituksellisen ja tuntematto- man välillä seikkailemisesta. Myös esimerkiksi Kymnaasissa käynnit Helvetissä ja sen kauhut sekä Anastasian kylähullut ja neuvostohisto- rian tapahtumat ovat ehdottomasti kauhutunnelman luovia tekijöitä. Kirjojen nuoret päähenkilöt ovat samaistuttavia ja mielikuvitukselliset tapahtumat ja olennot uskottavia. Juoni etenee kir- joissa nopeasti ja juonenkäänteet seuraavat toisiaan tiheään tahtiin, minkä takia kirjoihin uppoutuu ja ne pitävät mukanaan jännityksessä loppuun asti. Suosittelenkin kirjoja kaikille, jotka pitävät jännityksestä ja fantasiasta. Kirjat ovat myös melko lyhyitä, jo- ten niihin on helppo tarttua, jos ei pidä pidempien kirjojen lukemisesta. Teksti: Inka Lappalainen Taitto: Venla Turunen
Twilight Varmaan paras syksyinen leffa ikinä. Elokuvassa Bella Swan muuttaa pieneen kaupunkiin pohjoisessa ja tutustuu mysteeriseen luokkalaiseensa, joka paljastuu 108-vuotiaaksi vampyyriksi. Elokuvassa etsivä tutkii epä- tavanomaisen perheen patriarkan kuolemaa. Syksyisiä leffavinkkejä Knives Out
Coraline Elokuvassa seikkailunhaluinen tyttö muuttaa vanhempiensa kanssa uuteen taloon ja löytää kummallisesti idealisoidun verison hänen kodistaan ja muusta elämästään. Junassa, jossa matkustaa Hercule Poi- rot, tapahtuu murh, jonka hän aikoo ratkaista. Teksti: Reelika Toome Taitto ja taustan kuva: Milja Saarikko Murder on The Orient Express
Featurella feikkaamisen ta Kaseva kertoo pitkien Usein aloitan viikonloppuaamuni luke- malla Helsingin Sanomien sunnuntailiitettä. Avaan liitteen: ehkä lehtipinos- ta löytyneen edellisviikon kappaleen tai sitten uusimman, vasta isäni selailuun ehtineen. Vietän idyllisen aamun kera oivaltavan henkilöjutun ja suussa sula- van smoothien – tai sitten vähemmän onnekkaana mutustan kuivaa ruislei- pää ja selailen vanhaa, kahviläiskäistä lehteä. Joka tapauksessa saatan törmä- tä juttuihin, jotka muistuttavat tämän artikkelin alkua: teksti on tarinallista, ja jutussa näkyy toimittajan oma ääni, joskus jopa näin minäkertojana. Hel- singin Sanomien sunnuntailiitteen toimittaja Tuomas Kaseva kertoo, mil- laisesta juttutyypistä oikein on kyse. Mikä ihmeen feature? Kaseva aloittaa juttutyypin määritte- lemisen luettelemalla joukon erilaisia, vaihtoehtoisia nimityksiä edellä ku- vaamalleni journalismin lajille. On featurejournalismia, kaunokirjallisuuden keinoja hyödyntävää journalismia, kertomuksellista journalismia ja tarinal- lista journalismia. Käsitteet eivät ole
aakse – toimittaja Tuomas n juttujen maailmasta ”Featurejournalismi on yläkäsite kaikelle sellaiselle journalismille, joka on syvällistä, taustoittavaa sekä huolella tehtyä ja yleensä aika pitkää” täysin synonyymeja toisilleen, mutta yhdistävä tekijä löytyy. ”Featurejournalismi on yläkäsite kai- kelle sellaiselle journalismille, joka on syvällistä, taustoittavaa sekä huolella tehtyä ja yleensä aika pitkää”, Kaseva kuvaa. Uutisessa tärkeintä on asian välittä- minen mahdollisimman tiiviisti ja nopeasti, mutta featurejuttuihin käytetään enemmän aikaa. Jutuissa pyritään syventymään aiheeseen tarkemmin kuin lyhyessä uutisessa, ja näkökulma voi olla yksilölähtöisempi. Kaseva käyttää esimerkkinä jutun tekemistä mansikanpoiminnasta. Uutisjuttua varten hän menisi tunniksi pariksi mansikkatilalle, kysyisi kysymyksiä ja kirjoittaisi jutun saatujen vastausten perusteella. Featurejuttu taas rakentuisi erilaisesta näkökulmasta. ”Seuraisin yhtä tai kahta mansikan- poimijaa aika pitkään, ehkä päiviä. –– Hengaisin heidän kanssaan ja saattai- sin kokeilla työtä itsekin.” Näin juttuun saataisiin syvyyttä. Aina-
kin osa mansikanpoimijan to- dellisesta arjesta avautuisi toi- mittajalle – ja lopulta toivon mukaan myös lukijalle –, kun sadepäivät ja kompastumiset olisi todistettu omin silmin. Sama pätee myös henkilöhaastatteluihin. ”Ihminen pystyy feikkaamaan 45 minuutin haastattelun, mutta kokonaista päivää feik- kaaminen ei onnistu, vaan tulee väistämättä esille jotain: haastateltava vaikka ajaa autoa, ja käy ilmi, että hän pel- kää kaikkea tai on kauhea kaahaaja.” Todellisuudessa on pysyttävä Toimittajan omaa havain- nointia käytetään siis featurejournalismissa huomattavasti enemmän hyödyksi: jutussa saatetaan esimerkiksi kuva- ta haastateltavan ilmeitä tai muuta elekieltä. Kaseva ei kuitenkaan näe ongelmallisena haastattelutilanteen ja muun kommunikaation sekoittumista. ”On kuitenkin oltava tosi tarkka siinä, ettei vaikkapa ylitulkitse haastateltavan eleitä. Se on mielestäni ainoa raja.” Journalismin perussääntöjen mukaisesti sisällöstä päättää toimittaja eikä haastatelta- va. Jutusta voidaan kuitenkin korjata haastateltavan pyynnöstä esimerkiksi väärin muistettuja faktoja, mut- ta silotteluun ei sorruta. Eräs pop-tähti esimerkiksi pyysi poistamaan kuvista poskessa olleen finnin, mutta siihen ei ryhdytty. ”Journalistinen juttu ei ole mikään Instagram-tili tai mallikansio”, muistuttaa Kaseva. Hyvällä kerronnalla koukutetaan lukija Featurejutuista halutaan tehdä vetäviä – sellaisia, että houkuttelevan otsikon tai ingres- sin jälkeen lukija on edelleen kiinnostunut lukemaan toisi- naan hyvin pitkänkin artikkelin. Tavoitteena on myös saa- da ihmiset lukemaan juttuja aiheista, jotka ensituntumalta eivät välttämättä erityisesti kiinnosta. Oleelliseksi nou- seekin siis kertomisen tapa: featurejutuista voi löytää juo- nen aineksia, takaumia, kohtauksia, dialogia tai vaikkapa cliffhangereita.
Tuomas Kasevan vinkit hyvän henkilöjutun kirjoittamiseen • Valitse oikeasti kiinnostava haastateltava tai jos se ei ole mahdollista, mieti näkökulmaa niin kauan, että keksit jotain kiinnostavaa • Valmistaudu huolella ja tee taustatyötä, jottet vain toista haastatelta- vastasi mahdollisesti aiemmin julkaistuja juttuja • Tapaa haastateltava kasvokkain, jos se vain on mahdollista • Varaa aikaa ja uskalla jankata asioit • a Älä vääristele asioita, vaan ole reilu haastateltavaa kohtaan ”Featurejutuissa voidaan käyttää kaikkia mahdollisia kaunokirjallisia keinoja siihen asti, kunnes niil- lä vääristellään totuutta”, tiivistää Kaseva. Ylioppilaskokeisiin valmistautuvaa lukiolaista Kaseva neuvookin kiinnittämään huomiota kertomuksel- lisuuteen ja sen keinoihin. Myös henkilön rakentuminen – siis se, miten ja millainen kuva ihmisestä jutussa luodaan – sekä lähdekri- tiikki voisivat olla äidinkielen lukutaidon kokeessa esille nouse- via näkökulmia featurejournalismiin. Taitto tukee tarinaa Vetävyyttä luodaan myös taitolla. Helsingin Sanomissa paino- piste on siirtynyt printtilehdestä nettiin, mikä on mahdollistanut juttujen elementtien monipuolistumisen. Jutuissa voidaan hyödyntää tekstin, kuvien ja grafiikan, kuten tilastojen ja karttojen, lisäksi esimerkiksi videoita tai muita liikkuvia elementtejä. ”Huumeiden käyttäjien auttajia käsittelevässä jutussa lukija pys- tyi seuraamaan auttajien reittiä jutun grafiikoiden avulla. Elementtien käyttö on siis osa tarinankuljetusta”, Kaseva havain- nollistaa. Taiton tehtävänä ei olekaan toimia koristeluna vaan tukea ja luoda jutun rakennetta. Kaseva uskoo, että uusiakin tuulia on edessä. ”Olen aivan varma, että emme ole nähneet vielä läheskään kaik- kea, mitä vaikkapa viiden vuoden päästä voimme verkkotaitossa hyödyntää.” Teksti, taitto ja kuvat: Pihla Leppänen
Tummuva taivas valuu vetenä viluisen Vilijonkan niskaan. Värit ovat hävinneet. Värisyttää. Onnelliset aakkkoset, Paula Nivukoski
flippingbook.comRkJQdWJsaXNoZXIy MzQ2NzUw